Connemara

Edellisenä iltana kuulimme että lähdemme aamulla puoli yhdeksän aikaan tutustumaan Connemaraan. Henkilökohtaisena kuskina meillä oli isäntäperheen mummo. Ikää hänelle oli jo kertynyt, mutta menoa se ei yhtään haitannut. Siinä vaiheessa kun auto starttasi pihasta, meillä ei ollut suunnasta eikä reitistä mitään tietoa minne olimme menossa. Luvassa oli siis täydellinen seikkailu.

Matkan tärkeimmät varusteet olivat kameralaukussa, mutta varauduimme myös pieneen patikointiin. Sen suuremmin emme osanneet valmistautua. Akut täynnä, muistikortit tyhjänä.

Matkakumppanina meillä oli jo parhaimmat päivänsä nähnyt Honda. Silti kyyti oli tasaista, tien epätasaisuudesta huolimatta

Lähdimme ajamaan länteen kohti Connemaraa. Se on laaja niemialue läntisessä Irlannissa Connachtin provinssissa. Itse en ollut tehnyt mitään taustatyötä siihen mitä tulevalta voisi odottaa. Aavistuksia oli merestä ja joistain kukkuloista jotka heikosti olivat piirtyneet horisonttiin kirkkaina päivinä.

Päivän sää oli mitä loistavin. 15 astetta lämmintä, ei tuulta. Näkyvyys 50-70km. Yksi parhaimmista mitä täällä on ollut 3 viikon sisään. Sumuisella säällä maisemista ei olisi saanut irti juuri mitään. Nyt puolipilvinen sää antoi luonnolle mielettömät värit ja kontrastit.

Ensimmäisen kerrran ajoimme risteyksen ohitse jo alkumatkasta, kun etsimme oikeaa tietä satamaan. Tie löytyi lopulta ja pääsimme katsomaan..laituria. Laituri se todella oli. Täytyi siitä ottaa se ilo irti, mitä oli saatavissa.

Satama ja tehdas, jossa pakataan levää

Tästä matkamme jatkui pienen pikkukaupungin halki. Tie kiemurteli merenrantaa pitkin lahden perälle ja sieltä sunnaksi länsi. Tiet vain kapenivat kapenemistaan ja kivimuurit lähestyivät peilejä aina vain lähemmäksi. Se ei menoa haitannut vaan kyyti jatkui tavalliseen tapaa, aivan kuin olisimme edelleen olleet valtatiellä.

Matkamme eteni tasaiseen tahtiin. Aina kun näytti mielenkiintoiselta paikalta pyysimme että pysähtisimme. Irlantilaiseen tapaan pysähdys tuli juuri siihen paikkaan, eikä aikaa/matkaa käytetty "sopivan pysähtymispaikan etsintään".

Jo tähän astiset maisemat olivat yllättäneet minut täysin. Odotin Irlannille tyypillisiä vihreitä peltoja silmän kantamattomiin. Nyt tasaiset suot ja niityt olivat vaihtuneet astetta kalliomaisemmiksi. Parhaimmissa kohdissa toisella puolella avautui Pohjois-Atlantti, toisella puolella suo ja horisontissa nouseva vuoristo. Välillä vain jäimme seisomaan ja ihastelemaan maisemaa. Sanat yksikertaisesti loppuivat, koska kukaan meistä ei tiennyt, että täältä löytyisi tällaisia maisemia.

Useiden pysähdysten jälkeen matka taas jatkui eteenpäin. Kunnes edessä odotti taas yksi sellainen asia, jota en olisi Irlannista uskonut löytäväni

Täydellisen valkoinen hiekkaranta.

Paikan päälle päästyämme, yllätys oli vieläkin suurempi. Rannalla ei ollut tavallista hiekkaa laisinkaan. Tämä "hiekka" koostui täysin pienistä koralleista sekä kotiloista, jotka olivat ajan saatossa hajonneet pieniksi palasiksi. Näky oli täysin uskomaton. Aurinko lämmitti, tuulta ei juuri ollut ja meri aaltoili lempeästi. Lisäksi kuulimme että alueella elää pullonokkadelfiinejä. Vaikka oli aprillipäivä, tämä fakta piti paikkaansa. Tänään Googlailin taustoja ja alueella todella elelee delfiinejä.

Irlanti, hiekkarannat ja delfiinit. En olisi uskonut.

Rannalta ei ollut enää pitkä matka Clifdeniin, joka yhdisti kaikki elementit. Vuoriston ja meren. Teimme pikaisen tutustumisen kaupunkiin, kun ajoimme pääkadun päästä päähän. Tärkeänä osana tietysti anglikaanien ja katolilaisten kirkot. Yhtenä matkamme puheenaiheena on ollut mm. uskonnot. Helpommasta päästä keskustella englanniksi, not.

Clifdenistä lähdettyämme suuntasimme Sky Roadille. Se oli aivan Connemaran lounaista niemeä ja korkean mäen rinteeseen oli rakennettu kapea tie. Sieltä avautui näkymä takana nousevalle vuoristolle, sekä samalla olimme Pohjois-Atlantin reunalla. Kaikki samassa paketissa. Tie oli hyvinkin kapea, mutta aina yksi auto mahtuu parkkiin.

Tässä vietimme tovin ihastellen maisemia, mutta toki paikallisia lehmiä. Siellä pystyi havaitsemaan täydellisen hiljaisuuden. Ketään ei ollut missään ja kevätpäivä antoi parastaan.

Saavuttuamme takaisin autolle, jossa kuljettajamme odotti. Meitä odotti pieni aprillipäivän yllätys.

Autosta oli akku loppunut. Sattumoisin paikkaan, jossa ei ollut muuta liikennettä, eikä kenttää puhelimeen ole aina saatavilla.  Hauskaahan se oli siihen asti, kunnes meiltä todella oli se akku loppunut, eikä virtaa ollut käynnistykseen asti. Itse olin hyvin skeptinen sen suhteen, että pelkät valot ja hätävilkut olisivat vienneet parissakymmenessä minuutissa auton akun tyhjiksi. Voi olla että me suomalaiset olemme tottuneet sitten hieman parempiin akkuihin joita täällä on.

Joka tapauksessa tilanne oli se että meillä ei ollut virtaa. Olimme pienen tien syrjäisessä kolkassa, mutta päivä oli sentään kaunis.

Kuskimme soitti tyttärelleen, joko hän voisi tuoda apuvirtaa tai kaapeleita, että saisimme auton käyntiin. Hän lupasi järjestää meille apua. Paikalle kuitenkin sattui hetken kuluttua myös toisia autoilijoita, harmiksemme vain niin uusilla autoilla, ettei virtaa voitu antaa. Heiluttivat he silti meille ja toivottivat hyvää päivänjatkoa. Nämä ihanat irlantilaiset. Tilanteesta tuli uskomaton siinä vaiheessa, kun huomasimme että takaa saapuu kaksi ulkoilijaa. Pyysimme heitä avuksi työntämään autoa, pientä alamäkeä pitkin. Auto saatiin lopulta käyntiin ja pääsimme jatkamaan matkaa, toki nyt ilman ajovaloja. Ihan oman "turvallisuutemme" vuoksi. Päivässä alkoi olla jo hyvän seikkailun ainekset kasassa. Kello oli vasta yksi, joten vielä oli monta tuntia aikaa tapahtua.

Oli aika kääntää suunta kohti sisämaata ja sen vuoria ja järviä. Lampaita alkoi ilmestyä tasaiseen tahtiin niin pelloille kuin laitumille. Laitumet olivat myös täyttyneet pienistä karitsoista. Ne olivat pelokkaan uteliaita ja kirmasivat edestakaisin laidunta. Välillä etsivät emonsa ja jatkoivat taas juoksuaan tai ottivat päiväunet. Lampaita alkoi olla myös tienreunoilla ja hetkittäin niitä  tuntui olevan ruuhkaksi asti. Eräässä kuvauspaikassa huomasimme lampaan kivenheiton päässä, joka jolkotteli meitä vastaan. Itselläni oli sen verran aikaa kulunut viimeisestä kohtaamisesta lampaan kanssa, joten ajattelin muutaman lähikuvan käydä ottamassa.

Mielemme muuttui kuitenkin hyvin äkkiä, kun lammas syöksyi kuin ohjus meitä kohden sarvet edellä. Tässä vaiheessa meillä oli enemmän jalkoja alla kuin lampaalla. Kuvat jäivät tässä tilanteessa vähiin, ihan ymmärrettävästä syystä. Meidän peltilehmä oli kuitenkin liian suuri pala sille haukattavaksi ja se jäi viereisen nyppylän päälle tarkkailemaan tilannetta. Me emme enää yrittäneet päästä silittämään sitä.

(Huomautuksena itselle, että varmistathan villapallon sukupuolen ennen kohtaamista.)

Alkoi tulla iltapäivä ja päätimme asettua lounaalle. Meillä oli takakontissa picnic eväät kasassa. Löytyi perunalaatikkoa, kinkkua, taimenta, itse tehtyä leipää, tomaatteja ja kaikkia pieniä lisukkeita niiden kanssa. Asetuimme erään luonnonpuiston virkistyalueelle lounalle ja nauttimaan sen tarjoamista maisemista.

Diamond Hill

Diamond Hill oli tämän puiston kohokohta. Sinne on noin 400m nousu ja matkaa kertyy yhteensä noin 7km. Paljon mahdollista että kuun lopussa kuvia tulee myös maisemista, joita näkee mäen päältä. Lounalla kuulimme myös paikallista historiaa ja omakohtaisia kokemuksia tapahtumista vuosien varrelta. Tällaiset antavat paljon paremman ja yksityiskohtaisen kuvat tietyistä asioista omalta kantiltaan. Verrattuan palkattuun turistioppaaseen.

Runsaan lounaan syötyämme alkoi suuntana olla jo paluumatka, mutta ei tietenkään sitä suorinta tietä.

Maisemat menivät vain mitä uskomattomaan suuntaan. Vuorien välissä oli pieniä järviä ja puut niiden rannalla olivat kuin Afrikasta. Kevät on vielä niin aikaisessa, että täällä ei liiku ollenkaan turisteja, joten tiet ovat todella hiljaisia. Teiden kunto on loppupeleissä ihan hyvä. Välillä on aika suuriakin pomppuja, mutta muuten on ilo istua kyydissä. Tarkistin että oma ajokortti kelpaisi myös vasemmanpuoleiseen liikenteeseen, joten täytyy katsoa uskaltaako lähteä kokeilemaan.

Kun järvet jäivät taaks. Vuoret kohosivat molemmille puolilla ja ajoimme keskellä laakson pohjaa. Puita ei ollut missään. Näky oli taas kuin toisesta maailmasta. Miten Irlannista voi edes löytää tällaista? Kaikki 100km säteellä. Kyseinen paikka oli todellakin keskellä ei mitään. Puhelimista katosi kenttä, eikä edes linnunlaulua kuulunut.

Tämän kaiken yksinäisyyden keskeltä kuitenkin löytyi yksi pieni omakotitalo. Jos haluaa asua rauhassa, täältä voit löytää sellaisen paikan. Ajoimme koko laakson halki ja lähdimme kiertämään vuoriston toiselle puolelle. Muutaman risteyksen ajoimme pitkäksi ja välillä jouduimme kysymään neuvoja minne kuuluisi mennä, mutta kaikki tämä on tärkeä osa seikkailun luonnetta.

l

Laakson ja vuorten jälkeen koitti vielä muutama pieni kylä. Tulimme T-risteykseen, josta toinen olisi viennyt Pohjois-Connemaraan, mutta kello alkoi olla iltapäivän puolella sen verran pitkällä, että säästämme sen mahdolliseen toiseen reissuun. Vielä tällä saarella nimittäin riittää nähtävää.

Vuoret katosivat yhtä nopeasti kun olivat tulleet. Ajoimme Connemaran laitamilta valtatietä Galwayhyn, jossa saimme vielä satamakierroksen ja lähialueen esittelyn, ennen kotiintuloa. Päivä oli pitkä ja samalla erittäin antoisa. Näkemämme maisemat olivat sellaisia, että yksikään meistä ei osannut kuvitella että Irlannissa voisi olla tällaista. Kaikki mahdollinen samalla alueella ja yhdellä kertaa nähtävissä. Emmekä tiedä, mitä kaikkea tällä maalla on vielä annettavana.

Se selviää ainoastaan lähtemällä ja kokemalla.

Reittimme:

Spidel - Carna-Roundstone-Ballyconneely-Clifden-Letterfrack-Cong-Headford-Galway-Barna-Moycullen-Spidel

270km