Se ei katso paikkaa, eikä aikaa

Viikko itsessään on mennyt todella rauhallisesti. Tämä ja seuraava viikko ovat kuitenkin mitä kiireisimmät töiden suhteen. Monia deadlineja tulee ja menee. Aika monia asioita on joutunut priorisoimaan uudelleen ja sovittelemaan kalenteria, milloin keskittyy mihinkin. Kaikki työt eivät aina ole itsestä kiinni, vaan välillä aikaa kuluu vastausten tai materiaalien odottelussa. Silloin pitää vain nopeasti siirtyä seuraavaan työhön, eikä jäädä vain kuluttamaan aikaa. Palaa sitten takaisin edelliseen työhön kunnes voi sitä taas jatkaa.

Sää on ollut vaihtelevaa, joten erityistä hinkua ei ole ollut ulos.

Eilen päätin kuitenkin käydä kokeilemassa paikallista parturia. Parturina toimi host -perheen mummo. Hänellä on oma pieni kampaamo hänen talonsa yhteydessä. Tunnelma oli kuin olisi siirtynyt suoraan 80-luvulle. Paikalla oli myös hänen muutama ystävänsä, jotka olivat seuraavana jonossa. Ennen en ollut selittänyt millaisen lopputuloksen haluan englanniksi, joten pienellä improvisoinnilla ja käsien heiluttelulla mentiin. Naiset keskustelivat keskenään niin tulevista eurovaaleista kuin kommunismista. Taustalla raikasi irlanninkielinen radiokanava. Itse luin henkimaailmaa käsittelevää lehteä, kuinka voit parantua ja saada energiaa milloin mistäkin. Aurinko paistoi sisään ja tupakansavu leijaili ilmassa. Tilanne oli varsin mystinen.

No miten siinä sitten kävi? Lopputulokseen olin hyvin tyytyväinen, vaikka leikkuri kuulostikin enemmän ruohonleikkurilta kuin parturivälineeltä. Ei se aina välineitä katso vaan kokemuksella on osansa.

Viikko ilman seikkailua tuntui hieman oudolta. Ei sitä jännitystä aina tarvitse lähteä etsimään, joskus se voi tulla myös sinun luoksesi. Silloin se ei katso paikkaa, eikä aikaa.

5:48 ovella on joku. Kuuntelen kolmatta kertaa kun hän hakkaa ovea lujaa ja pitkään. Kömmin ylös ja yritän herätellä itseni matkalla alakertaan. Ensimmäinen asia jonka muistan on kylmä lattia. Niin, minulla ei ollut sukkia.

Viime yönä oli ollut myrsky ja ajattelin että jotain on varmasti käynyt. Mahdollisesti host perheestä tulee joku ilmoittamaan jostain. Avaan oven. Aamu on tyyni, aurinko on vasta nousemassa. Kauniin pihamaiseman kuitenkin pilaa noin 30-vuotias mies harmassa hupparissa. Hän seisoo ovemme takana. En muista toivottaneeni hyvää huomenta, koska huomen ei ollut hyvä vielä tähän aikaan. Hän kysyy neuvoa kuinka pääsisi ”Kliffton” nimiseen paikkaan. Minulla ei ollut mitään käsitystä, missä tämä paikka sijaitsee. Ainut hieman samalla tavalla äännettävä paikka on Clifden. Se kuitenkin sijaitsee noin 100km päässä. Miehellä ei ollut mitään mukana sekä vaatteet olivat myrskyn jälkeen kuivat. Epäilyttävää. Kerron kuitenkin että koita kävellä rantaan päin ja seuraa sitä tietä sitten vasemmalle. Tuolla varustuksella ei kävellä 100km päähän, joten hän luultavasti tarkoitti jotain toista paikkaa. Hän vielä kysyy, että eikö tuo toinen reitti olisi lyhyempi. Huidon edelleen rannan suuntaan. Clifden todellisuudessa sijaitsee aivan toisessa suunassa.

Mies vaikutti hieman rauhalliselta, mutta osittain myös energiseltä. Mitä nyt niistä voikaan päätellä. Hän kuitenkin oli ystävällinen ja käyttäytyi kiltisti. Ehkä vieressäni ollut kirves piti kauhun tasapainon. Lopulta hän lähti, enkä sen koomin jäänyt seuraamaan mihin hänen tiensä vei. Sänky oli vielä lämmin, joten uni tuli mitä pikimmiten

Ensi viikon ”seikkailua” ”innolla” ”odottaen” ”!”

Galway Food Festival

Päivän ensimmäinen tapahtuma oli noin 10km päässä sijaitsevalla Furbo -rannalla. Päivän sää oli taas kerran mitä upein. Meri oli täysin tyyni, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja lämpotila oli noin 20 asteen luokkaa. Rannalla oli muutaman tunnin opastettu kierros paikallisen kokin johdolla, mitä kaikkea syötävää voit löytää merestä. Väkeä oli todella paljon liikkeellä, eivätkä takimmaiset kuulleet selityksestä juuri mitään. Aina silloin tällöin käteeni lykättiin jokin ruoho ja väitettiin että se on syötävää. Minä tietysti maistoin kaikkea mitä annettiin.

Kierros alkoi vähän sivummalta, josta löysimme muutamia erilaisia ruohoja. Maut vaihtelivat persilijasta ruohosipuliin. Makuina ne kuitenkin tuovat kummasti piristystä tavalliseen salaattiin. Tarjolla oli myös voikukkia sekä erään keltaisen matalan pensaan terälehtiä. Niiden maku oli huomattavasti miedompi kuin aikaisempien ruohojen. yritän myöhemmin selvittää, mitä nämä kasvit olivat.

Kierros johdatti meidät myös aivan meren tuntumaan tutkimaan merilevää ja meriruohoa. Meitä ohjeistettiin mikä on oikea tapa kerätä merilevää ja miten sitä pitää käsitellä mm. kuivauksen suhteen. Sain maistaa jo kuivattua merilevää, maku ei ollut kovin erikoinen. Hieman suolainen, mutta ei sitä pelkästään söisi. Ehkäpä innostun paistamaan kalapuikot seuraavalla kerralla merilevässä.

Paikallinen kokki oli hyvin asiantunteva ja vastaili ihmisten esittämiin kysymyksiin matkan varrella. Mitään myrkyllistä kasvia rannoilla ei ole ja ainoastaan simpukat ja kotilot pitää paistaa ennenkuin niitä voi syödä. Muuten kaikkia voi maistaa heti.

Kierros olisi vielä jatkunut pidemmällekin, mutta meidän kyyti saapui hakemaan meitä itse ruokafestivaalin pariin.

The Quay Street

Festivaali oli jaettu kolmeen eri paikkaan, jossa oli torikojuja myymässä niin ruokaa kuin käsityölaisten tekemiä esineitä. Tuoksut ja maistiaiset olivat mitä ihanampia. tietysti se saattui johtua siitä että iltapäivästä nälkä alkoi olla jo sellainen, että pelkillä maistiaisilla ei pärjännyt.

Olimme kiertäneet festivaalialueen lävitse ja päädyimme kokeilemaan erään katukeittön sianliha hampurilaista. Heillä oli possu vartaassa, joka pyöri hiillosten päällä ja sen mukaan kun tilauksia tuli he tekivät hampurilaisen samantien. Hampurilainen oli todella maittava kaikkine pienine lisukkeineen. Jälkiruoaksi päätimme kokeilla erityisen makeaa herkkua. Vaahtokarkkeja, mansikoita ja sulaa suklaata. Yhdistelmä oli mitä mainioin.

Loppupäivän nautimme auringosta Corrib -joen rannalla, kiertelimme kaupungilla ja katselimme paikallisten muusikoiden ja katutaiteilijoiden esityksiä. Päivässä tuli koettua monia erilaisia makuja niin makeasta kuin suolaisesta. Jotain on pakko kyllä kokeilla Suomessakin. 

Yksikään ruoho ei loppupeleissä vienyt henkeä, koska tätä tässä kirjoittelen. Sen sijaan aurinko hiveli niskaa, korvia ja nenää, joten aurinkovoidetta täytyy ensiviikoksi hankkia. Tänään vietetään pääsiäisjuhlaa ja meidät on taas kutsuttu syömään isäntäperheen luokse. Sen näkee mitä makuja sieltä löytää!

Hyvää pääsiäistä!

Galwayn yöt ovat kirkkaita

Toissapäivänä päätin jäädä vielä illaksi kuvaamaan kaupungille. Tämä tiesi sitä että päivän sai kantaa selkä vääränä niin läppäriä kuin kamerakalustoa. Se ei kuitenkaan vauhtia hidastanut. Varsinaisesti työpäivä sujui odotettua nopeammin kun sain arkistoitua vanhoja asiakirjoja paljon nopeammin mitä kuvittelin. Tämä antoi aikaa myös tehdä 3d-mallinnuksia  töissä. Sää tiistaina oli mitä parhain, kevyt tuuli ja lämpötila keikkui 20 asteessa. Taivas oli täysin kirkas ja illaksi nousi täysikuu.

Salthill

Varsinaisesti jäin kuvaamaan yökuvia Galwaystä, koska se on valaistu todella upeasti iltaisin. Toki pimeä tulee vasta yhdeksän jälkeen, joten varsinaista pimeää aikaa illalla ei ollut hirveästi ennen kyydin saapumista. Valoisan ajan päätin kuitenkin käyttää hyödyksi ja tarkastella tarkemmin yhtä kaupungin osaa. Keskustasta noin 2km päässä sijaitsee Salthill niminen kaupunginosa, jossa on yksi varsinen pääkatu ja sen varrella runsaasti ravintoloita ja kasinoita. Muuten seutu vaikuttaa hieman vanhahtavaa, mutta seasta löytää myös hienoja huviloita ja upeasti hoidettuja pihoja.

Salthill

Salthill

Salthill

Täällä kun opiskelijat ovat tällä hetkellä kahden viikon lomalla, sen myös huomaa kaupunkikuvasta. Oli mikä arkipäivä tahansa, nuorisoa on kerääntynyt kaupungille viettämään aikaa. Varsinkin nyt kun Galway Food Festival alkoi, täällä on paljon enemmän ihmisiä paikalla kuin normaalisti. Salthilliltä jo poispäin kävellessä huomasin pienen kadunpätkän, jonka päässä oli iso portti. Taustalla näkyi hyvin epämääräistä asutusta ja tavaraa oli siellä ja täällä. Tämä kaikki sijaitsi hyvin tiiviillä asuinalueella. Ajattelin että nyt olin löytänyt jotain sellaista, mitä ei tavallisten turistien kameraan taltioidu. Eikä varmasti seuraava taltioitunutkaan.

Ehdin kääntää kamerani porttia kohden ja ottaa ensimmäisen kuvan kun noin 100m päässä pieni kiukkuinen mies huutaa kuin palosireeni ja huitoo käsillään ja jaloillaa samaan aikaan. Vaikka en ymmärtäisikään sanaakaan englantia, hänen lauseistaan pystyisi ymmärtämään mitä hänellä oli sanottavana. Hän kuitenkin artikuloi hyvin selkeästi ottaen huomioon matkan ja liikenteen melun.

En jäänyt sen tarkemmin miettimään pitäisikö sittenkin jäädä, kun olin jo korttelin toisella puolella. Paikka oli irlantilaisten kiertolaisten leirintäalue. Itse he kutsuvat itseään mustalaisiksi, mutta kulkevat siis paikasta paikkaan matkailuautoillaan ja muilla välineillä mitä nyt sattuu löytymään. He ovat vähemmistö Irlannissa, eikä heidän asema ole kovinkaan hyvä. Clifdenissä yksi kiertolaisperhe oli muuttanut vastarakennetulle asuinalueelle. Tämän johdosta kaikki muut olivat muuttaneet sen kadun varrelta pois. Talot ovat siellä edelleen autiot. He eivät pidä muista, eivätkä muut pidä heistä. Kun syke oli viimein tasaantunut löysin itseni kiertelemästä vanhojen kirkkojen pihoilla ja hämmästelemässä paikallista arkkitehtuuria. Aurinko alkoi jo laskea ja valmistauduin itse niihin kuviin, joita tuli hakemaan.

Tarvitsen festivaalin puitteissa näyttäviä kuvia Galwaystä, joista teen mm. taustakuvia tietokoneille, tableteille, mobiili -laitteisiin sekä tietysti sosiaaliseen mediaan. Aloitin ensimmäisenä kuvaamaan Town Hall Theatherin ja jatkoin siitä matkaa keskustaan kujille. Ihmisiä oli paljon liikkeellä ja elävä musiikki soi kaduilla. Kuvasin pitkällä valotusajalla, joten sain suurimman osan ihmisistä ”kadotettua” kuvista. Aikaa varsinaiseen pimeäkuvaukseen oli tunti, kunnes kyytini jo saapuikin.

Quay Street

Shop Street

Quay Street

River Corrib

Päivä oli kuvien suhteen erittäin antelias ja sain juuri sellaisia kuvia mitä olin suunnitellutkin. Täysikuu oli noussut kattojen yläpuolelle ja lämmin auto vei kotia kohden, kunnes.

Puhelin soi.

Kotoa soitettiin, että viereinen pelto oli tulessa ja paloautoja ajanut jo puolentunnin ajan ohitse. Vielä ei siis ollut unien aika. Saimme muutaman puhelun jälkeen paikallistettua parhaimman paikan, joista voisi saada medialle sopivia kuvia. Hälytys tulipalosta oli tullut noin kolmevarttia aikaisemmin ennenkuin pääsimme paikalle, joten sen puoleen käynnissä oli enää jälkisammutus. Kävin kuitenkin kuvaamassa paloautoja paikan päällä, jos vaikka paikallislehdet olisivat kiinnostuneita kuvista. Jatkoin yöllä vielä kuvien käsittelyn ja lähetin sähköpostia muutamiin lehtiin olisivatko he olleet kiinnostuneita. Lisäksi selvitin niiden sosiaalisenmedian kanavat. Twitter ja Facebook löytyy molemmilta, joten jos tulevaisuudessa tulee tilanteita, tiedän mitä kanavaa kannattaa käyttää. Mitään vastausta ei kuulunut päivän aikana. Täällä on ollut aika monia maastopaloja viimeaikoina, joten niiden uutisarvo on varmasti laskenut. Tietysti jos kuviin saisi enemmän dramatiikkaa ne kiinnostaisivat, mutta sitten pitäisi olla valmis menemään mihin tahansa kelloa katsomatta

Vielä on jäljellä huima kasa kuvia käsiteltävänä sekä 3d-malleja teksturoimatta. Tiedän hyvin miten vietän pääsiäisen.

Full Moon

Mission Possible

Tänään töissä koitti ensimmäisen isomman tehtävän vuoro. Meiltä loppui dvd -levyjen kannet ja niitä piti lähteä ostamaan. Netistä oli katsottu havimmat hinnat, jolla piti saada 200kpl ohuita muovisia tai paperisia kansia. 100kpl/10€ Budjettini oli 20€, aikaa reilu tunti. Minulle kerrottiin muutama mahdollinen kauppa, josta niitä voisi löytyä. Ne kuitenkin sijaitsivat muutaman kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Otin lounaan yhteydessä tavoitteeksi löytää kyseiset kannet jostain. Galwayn lähimmän kehätien varrella sijaitsee suuri ostoskeskusten keskittymä jonne tie vei tällä kertaa.

Ostoskeskus poikkesi suuresti totutusta ostoskeskuksen mallista. (Ja myös pienemmät ruokakaupat noudattavat samaa kaavaa.) Tämä kyseinen oli C -kirjaimen mallinen, josta haarautui pieniä käytäviä sinne tänne. Kaupoilla ei tuntunut olevan juurikaan logiikkaa missä ne sijaitsivat ja tai mitä ne myivät. Ostoskeskuksen keskustan kruunasi iso kahvila, josta sai niin pikaruokaa kuin lounastakin. Rasvainen tuoksu leijaili pitkin käytäviä kertoen pikaruoan suosion, ilman että sitä tarvitsi mennä sen tarkemmin toteamaan. Hetken käytävillä pyörittyäni silmiin osui tuttu kauppaketju, Tesco. Sinne!

Astuin kauppaan sisään muutaman vartijan välistä. Vartioita kaupoissa on huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Jatkuvasti näkee yhden tai kaksi partiomassa joko käytävillä tai sisällä kaupassa. Tämän Tescon tavaratalon ”elektroniikka” -hylly ei tuottanut tulosta ja päätin kysyä myyjältä, mistä mahtaisi kuoria löytyä. Vastaus oli että toisesta Tescosta, joka sijaitsee samassa kauppakeskuksessa, mutta muutama käytävän kauempana. Aivan kuin Prismassa olisi Prisma, jonka sisällä on pienempi Prisma, joka myy vain tiettyjä tuotteita. En sen koomin jäänyt ensimmäistä Tescoa ihmettelemään vaan tallustelin seuraavaan kauppaan.

Kauppojen hyllyt Irlannissa ovat rakennettu mitä mielenkiintoisin tavoin. Kohtasin seuraavat tuotteet vierekkäin: lasten -elokuvat, majoneesi, paristot, kaurahiutaleet, suklaakeksit, erilaisien kastikkeiden raaka-aineet. Ja tätä kun on parikymmentä hyllyä, tuotteiden löytämiseen kuluu mielettömästi aikaa. Lisäksi samoja tuotteita voi löytää eripuolilta kaupaa omista hyllyistään. Joten päätin tässä seuraavassa liikkeessä kävellä suoraan myyjän luokse kysymään, mistä löytäisin näitä kansia. Myyjä mietti hetken ja ohjasi minut tyhjien DVD-levyjen eteen, löytämättä kuitenkaan ainuttakaan kantta. Sen sijaan hyllyt pullistelivat tyhjiä VHS-kasetteja. Siis VHS, kyllä.

Kysyin samalla, mistä näitä kansia voisi sitten löytää jos ei täältä. Hän neuvoi viereiseen Pound Worldiin. Suuntana liike numero 3.

Pound World. Musiikki soi kuin yökerhossa ja väsynyt myyjä yrittää täyttää karkkihyllyä. Selitän lyhyesti mitä etsin, hän ei edes vilkaise ja toteaa ettei löydy. Kysyn myös häneltä, mistä näitä kansia voisi löytyä. Neuvoo menemään keskustaan. Olin kuitenkin päättänyt että kannet löytvät tuolta kauppakeskuksesta, vaikka joutuisin kääntämään jokaisen alennuskorin ympäri. Hetken haahuilun jälkeen, silmiini osuu OMG -musiikkiliike, joka myy  krääsää avaimenperistä musiikkiin ja elokuviin. Ensimmäinen kysymys myyjälle, mistä löydän suojakoteloita.

”Jaa-a, eiku hetkonen. Meillähän niitä taitaa olla”

Enää en miettinyt hintaa tai määrää.  Ostin kaksi viimeistä pakettia, jotka kaupasta löytyivät.  Palattuani toimistolle, minulla oli tarjota yllätys toisille.

20€ budjetista, 6 euroa oli käytetty kansiin, jotka olivatkin molemminpuolisia. Joten meillä rittää nyt 400 levylle suojia.

Päätin taputtaa itseäni olalle hyvästä suorituksesta.

Sattumaa, tuuria, kohtalo?

Tämä viikko on kulunut suurimmaksi osaksi tietokoneen ääressä, vaikka ulkona on ollut mitä upein keli. 3D-lavasteissa riittää vielä tekemistä useiksi päiviksi, joten nyt ei ole ollut aikaa huilata. Festivaalityö on tällä hetkellä rentoa, mikä sopii omiin aikatauluihin, mitä parhaiten. Olen lisäksi viime päivinä viimeistellyt kouluun tarvittavia kursseja sekä hahmotellut muutamia asiakastöitä Suomeen, jotka jäivät vielä kesken ennen lähtöä. Niiden parissa saa ajan kulumaan huomaamatta. Kerran päivässä olen kuitenkin aina tehnyt pidemmän lenkin suuntaan tai toiseen.

Torstaina lähdin katsomaan auringonlaskua aallonmurtajan takana sijaitsevalle hiekkarannalle. Ranta oli täysin autio, tuulta ei juuri ollut ja auringon sätelevän lämmön tunsi. Reilu kuukausi sitten ollut myrsky oli myös siellä heitellyt kiviä minne sattuu ja välillä sopivaa polkua sai etsimällä etsiä. Kuin tyhjästä eteeni ilmestyy mies, jolla on koira mukana. Vaihdamme muutaman sanan hyvästä säästä ja puhetta tulee valokuvauksesta. Hänellä oli nimittäin pieni kamera mukana. Tulen kertoneeksi itsekin olevan valokuvaaja ja kehun irlantilaisia maisemia. Jatkamme keskustelua siitä mistä olen tullut ja mitä teen nyt. Keskustelun edetessä ilmenee että hän työskentelee kameramiehenä naapurissamme olevalla Telegaelin studiolla.

Autio hiekkaranta, kaksi ihmistä tapaa ja molemmat ovat kuvaajia. Ilmeisesti kauniit maisemat vetävät kuvaajia luonnollisesti puoleensa.

Sattumaa, tuuria, kohtalo?

Kuinka me suomalaiset olemme niin kummallisia

Tässä kolmen viikon sisällä on ehtinyt jo huomata moniakin asioita, jotka eroavat huomattavasi Suomesta. Ehkä suurimpana erona on tietysti vasemmanpuoleinen liikenne. Siihen on kuitenkin alkanut jo tottua. Nyt melkein joka kerran muistaa katsoa oikeaan suuntaan tietä ylittäessä. Lisäksi tien "väärällä puolella" kävelemiseen on tottunut.

Irlantilaisia on kuitenkin huvittanut suomalaisten tavat riisua kengät sisällä. Vaikka kokolattiamatot saattavatkin olla likaisia, ei kengillä käveleminen sisällä ainakaan niiden kuntoa paranna. Mitään erityisiä syitä sen koomin ei ole tullut vastaan, miksi näin on. Tietysti useissa taloissa on vain betoni tai kivi -lattia. Ymmärrettävää että ohuilla sukilla, siellä tepasteleminen ei ole kovin miellyttävää.

Muutamat henkilöt jotka olen tavannut, ovat olleet hyvin kiinnostuneita osasta suomalaisia kirjaimia, kuinka me ne lausutaa. Sekä nimemme aiheuttavat aina hilpeyttä. Siksi olenkin ottanut käyttöön pelkästään Jay, nimen. Menee jokaisella kerralla oikein ja olen jo oppinut reagoimaan siihen. Kaikista omituisimpina kirjaimina pidetään E, A ja I kirjaimia ja kuinka ne lausutaan. Ääkköset ovat heille jo valmiiksi niin hepreaa, että kovinkaan moni ei ole niistä kiinnostunut. Välillä olemme myös keskustelleet suomenkielen lauserakenteista ja kuinka meiltä puuttuu a ja the artikkelit kokonaan.

Yhtenä yllätyksen aiheena monille on ollut se että suomalaiset eivät hoe jokaiseen väliin "yeah","sure","yeah". Täällä on se on tapana, että on mukana keskustelussa ja vaikuttaa kiinnostuneelta. Itse olen omaksunut sen tavan hyvinkin nopeasti ja jokaisessa keskustelussa, jokaiseen väliin tulee sanottua "yeah". Välillä ääntäminen on kuulostanut enemmän joo -sanalta, mutta ymmärretyksi tulee. Irlantilaisille on todellakin tullut yllätyksenä, että Suomessa kuunnellaan, mitä toinen sanoo ja sitten vasta aloitetaan itse puhumaan. Täällä jos et itse aloita puhumaan toisen päälle, et saa koskaan sanottua omaa asiaasi. Toisen keskeyttämistä ei mielletä epäkohteliaaksi teoksi.

Muutama päivä sitten puhelimessa kun sovimme tiettyä kellon aikaa, eikä yhteistä aikaa meinannut millään löytyä. Tällöin mieleeni muistui erilainen tapa, kuinka suomalaiset ilmaisevat kellon. Meillä sanotaan normaalisti puoli neljä (15:30). Täällä half four on puoli viisi. Eli puolituntia yli neljä. Tällä ei juuri ketään käytä 24 tuntista kelloa ja heille se on hyvin vaikea tajuta. Am ja Pm aiheuttaa myös välillä ongelmia. Täällä eletään 12 tuntia kerrallaan eteenpäin. Jos halutaan kertoa erikseen tulevaa aikaa pidemmälle, lisätään tarkennus huomenna, tai illalla/yöllä/päivällä. Itse olen selkeyden vuoksi ottanut käytöön Am ja Pm. Yksinkertaiset numerot ja määre, puhutaanko aamu vai iltapäivästä. Välillä tekstiviesteissä saa sellaisia kryptisiä ajanmääreitä, että arvauksilla on osuttu oikeaan. Sekaan kun lisätään sanoja  jotka tarkoittavat varttia yli, kolme varttia yli, varttia vaille, puoli, yli, kohta, ehkä, silloin. On tällöin kaikista helpoin kysyä aikaa numeroissa. Siltikin vaikka olisi "tarkka" aika sovittu. Irlantilaiset eivät pysy aikataulussa, joten se antaa itselle huomattavasti liikkumavaraa ja voi vähän "nojata" omissa aikatauluissa suuntaan tai toiseen.

Näistä kummallisuuksista, lisää kunhan niitä ilmaantuu. Ja niitähän ilmaantuu.

Connemara

Edellisenä iltana kuulimme että lähdemme aamulla puoli yhdeksän aikaan tutustumaan Connemaraan. Henkilökohtaisena kuskina meillä oli isäntäperheen mummo. Ikää hänelle oli jo kertynyt, mutta menoa se ei yhtään haitannut. Siinä vaiheessa kun auto starttasi pihasta, meillä ei ollut suunnasta eikä reitistä mitään tietoa minne olimme menossa. Luvassa oli siis täydellinen seikkailu.

Matkan tärkeimmät varusteet olivat kameralaukussa, mutta varauduimme myös pieneen patikointiin. Sen suuremmin emme osanneet valmistautua. Akut täynnä, muistikortit tyhjänä.

Matkakumppanina meillä oli jo parhaimmat päivänsä nähnyt Honda. Silti kyyti oli tasaista, tien epätasaisuudesta huolimatta

Lähdimme ajamaan länteen kohti Connemaraa. Se on laaja niemialue läntisessä Irlannissa Connachtin provinssissa. Itse en ollut tehnyt mitään taustatyötä siihen mitä tulevalta voisi odottaa. Aavistuksia oli merestä ja joistain kukkuloista jotka heikosti olivat piirtyneet horisonttiin kirkkaina päivinä.

Päivän sää oli mitä loistavin. 15 astetta lämmintä, ei tuulta. Näkyvyys 50-70km. Yksi parhaimmista mitä täällä on ollut 3 viikon sisään. Sumuisella säällä maisemista ei olisi saanut irti juuri mitään. Nyt puolipilvinen sää antoi luonnolle mielettömät värit ja kontrastit.

Ensimmäisen kerrran ajoimme risteyksen ohitse jo alkumatkasta, kun etsimme oikeaa tietä satamaan. Tie löytyi lopulta ja pääsimme katsomaan..laituria. Laituri se todella oli. Täytyi siitä ottaa se ilo irti, mitä oli saatavissa.

Satama ja tehdas, jossa pakataan levää

Tästä matkamme jatkui pienen pikkukaupungin halki. Tie kiemurteli merenrantaa pitkin lahden perälle ja sieltä sunnaksi länsi. Tiet vain kapenivat kapenemistaan ja kivimuurit lähestyivät peilejä aina vain lähemmäksi. Se ei menoa haitannut vaan kyyti jatkui tavalliseen tapaa, aivan kuin olisimme edelleen olleet valtatiellä.

Matkamme eteni tasaiseen tahtiin. Aina kun näytti mielenkiintoiselta paikalta pyysimme että pysähtisimme. Irlantilaiseen tapaan pysähdys tuli juuri siihen paikkaan, eikä aikaa/matkaa käytetty "sopivan pysähtymispaikan etsintään".

Jo tähän astiset maisemat olivat yllättäneet minut täysin. Odotin Irlannille tyypillisiä vihreitä peltoja silmän kantamattomiin. Nyt tasaiset suot ja niityt olivat vaihtuneet astetta kalliomaisemmiksi. Parhaimmissa kohdissa toisella puolella avautui Pohjois-Atlantti, toisella puolella suo ja horisontissa nouseva vuoristo. Välillä vain jäimme seisomaan ja ihastelemaan maisemaa. Sanat yksikertaisesti loppuivat, koska kukaan meistä ei tiennyt, että täältä löytyisi tällaisia maisemia.

Useiden pysähdysten jälkeen matka taas jatkui eteenpäin. Kunnes edessä odotti taas yksi sellainen asia, jota en olisi Irlannista uskonut löytäväni

Täydellisen valkoinen hiekkaranta.

Paikan päälle päästyämme, yllätys oli vieläkin suurempi. Rannalla ei ollut tavallista hiekkaa laisinkaan. Tämä "hiekka" koostui täysin pienistä koralleista sekä kotiloista, jotka olivat ajan saatossa hajonneet pieniksi palasiksi. Näky oli täysin uskomaton. Aurinko lämmitti, tuulta ei juuri ollut ja meri aaltoili lempeästi. Lisäksi kuulimme että alueella elää pullonokkadelfiinejä. Vaikka oli aprillipäivä, tämä fakta piti paikkaansa. Tänään Googlailin taustoja ja alueella todella elelee delfiinejä.

Irlanti, hiekkarannat ja delfiinit. En olisi uskonut.

Rannalta ei ollut enää pitkä matka Clifdeniin, joka yhdisti kaikki elementit. Vuoriston ja meren. Teimme pikaisen tutustumisen kaupunkiin, kun ajoimme pääkadun päästä päähän. Tärkeänä osana tietysti anglikaanien ja katolilaisten kirkot. Yhtenä matkamme puheenaiheena on ollut mm. uskonnot. Helpommasta päästä keskustella englanniksi, not.

Clifdenistä lähdettyämme suuntasimme Sky Roadille. Se oli aivan Connemaran lounaista niemeä ja korkean mäen rinteeseen oli rakennettu kapea tie. Sieltä avautui näkymä takana nousevalle vuoristolle, sekä samalla olimme Pohjois-Atlantin reunalla. Kaikki samassa paketissa. Tie oli hyvinkin kapea, mutta aina yksi auto mahtuu parkkiin.

Tässä vietimme tovin ihastellen maisemia, mutta toki paikallisia lehmiä. Siellä pystyi havaitsemaan täydellisen hiljaisuuden. Ketään ei ollut missään ja kevätpäivä antoi parastaan.

Saavuttuamme takaisin autolle, jossa kuljettajamme odotti. Meitä odotti pieni aprillipäivän yllätys.

Autosta oli akku loppunut. Sattumoisin paikkaan, jossa ei ollut muuta liikennettä, eikä kenttää puhelimeen ole aina saatavilla.  Hauskaahan se oli siihen asti, kunnes meiltä todella oli se akku loppunut, eikä virtaa ollut käynnistykseen asti. Itse olin hyvin skeptinen sen suhteen, että pelkät valot ja hätävilkut olisivat vienneet parissakymmenessä minuutissa auton akun tyhjiksi. Voi olla että me suomalaiset olemme tottuneet sitten hieman parempiin akkuihin joita täällä on.

Joka tapauksessa tilanne oli se että meillä ei ollut virtaa. Olimme pienen tien syrjäisessä kolkassa, mutta päivä oli sentään kaunis.

Kuskimme soitti tyttärelleen, joko hän voisi tuoda apuvirtaa tai kaapeleita, että saisimme auton käyntiin. Hän lupasi järjestää meille apua. Paikalle kuitenkin sattui hetken kuluttua myös toisia autoilijoita, harmiksemme vain niin uusilla autoilla, ettei virtaa voitu antaa. Heiluttivat he silti meille ja toivottivat hyvää päivänjatkoa. Nämä ihanat irlantilaiset. Tilanteesta tuli uskomaton siinä vaiheessa, kun huomasimme että takaa saapuu kaksi ulkoilijaa. Pyysimme heitä avuksi työntämään autoa, pientä alamäkeä pitkin. Auto saatiin lopulta käyntiin ja pääsimme jatkamaan matkaa, toki nyt ilman ajovaloja. Ihan oman "turvallisuutemme" vuoksi. Päivässä alkoi olla jo hyvän seikkailun ainekset kasassa. Kello oli vasta yksi, joten vielä oli monta tuntia aikaa tapahtua.

Oli aika kääntää suunta kohti sisämaata ja sen vuoria ja järviä. Lampaita alkoi ilmestyä tasaiseen tahtiin niin pelloille kuin laitumille. Laitumet olivat myös täyttyneet pienistä karitsoista. Ne olivat pelokkaan uteliaita ja kirmasivat edestakaisin laidunta. Välillä etsivät emonsa ja jatkoivat taas juoksuaan tai ottivat päiväunet. Lampaita alkoi olla myös tienreunoilla ja hetkittäin niitä  tuntui olevan ruuhkaksi asti. Eräässä kuvauspaikassa huomasimme lampaan kivenheiton päässä, joka jolkotteli meitä vastaan. Itselläni oli sen verran aikaa kulunut viimeisestä kohtaamisesta lampaan kanssa, joten ajattelin muutaman lähikuvan käydä ottamassa.

Mielemme muuttui kuitenkin hyvin äkkiä, kun lammas syöksyi kuin ohjus meitä kohden sarvet edellä. Tässä vaiheessa meillä oli enemmän jalkoja alla kuin lampaalla. Kuvat jäivät tässä tilanteessa vähiin, ihan ymmärrettävästä syystä. Meidän peltilehmä oli kuitenkin liian suuri pala sille haukattavaksi ja se jäi viereisen nyppylän päälle tarkkailemaan tilannetta. Me emme enää yrittäneet päästä silittämään sitä.

(Huomautuksena itselle, että varmistathan villapallon sukupuolen ennen kohtaamista.)

Alkoi tulla iltapäivä ja päätimme asettua lounaalle. Meillä oli takakontissa picnic eväät kasassa. Löytyi perunalaatikkoa, kinkkua, taimenta, itse tehtyä leipää, tomaatteja ja kaikkia pieniä lisukkeita niiden kanssa. Asetuimme erään luonnonpuiston virkistyalueelle lounalle ja nauttimaan sen tarjoamista maisemista.

Diamond Hill

Diamond Hill oli tämän puiston kohokohta. Sinne on noin 400m nousu ja matkaa kertyy yhteensä noin 7km. Paljon mahdollista että kuun lopussa kuvia tulee myös maisemista, joita näkee mäen päältä. Lounalla kuulimme myös paikallista historiaa ja omakohtaisia kokemuksia tapahtumista vuosien varrelta. Tällaiset antavat paljon paremman ja yksityiskohtaisen kuvat tietyistä asioista omalta kantiltaan. Verrattuan palkattuun turistioppaaseen.

Runsaan lounaan syötyämme alkoi suuntana olla jo paluumatka, mutta ei tietenkään sitä suorinta tietä.

Maisemat menivät vain mitä uskomattomaan suuntaan. Vuorien välissä oli pieniä järviä ja puut niiden rannalla olivat kuin Afrikasta. Kevät on vielä niin aikaisessa, että täällä ei liiku ollenkaan turisteja, joten tiet ovat todella hiljaisia. Teiden kunto on loppupeleissä ihan hyvä. Välillä on aika suuriakin pomppuja, mutta muuten on ilo istua kyydissä. Tarkistin että oma ajokortti kelpaisi myös vasemmanpuoleiseen liikenteeseen, joten täytyy katsoa uskaltaako lähteä kokeilemaan.

Kun järvet jäivät taaks. Vuoret kohosivat molemmille puolilla ja ajoimme keskellä laakson pohjaa. Puita ei ollut missään. Näky oli taas kuin toisesta maailmasta. Miten Irlannista voi edes löytää tällaista? Kaikki 100km säteellä. Kyseinen paikka oli todellakin keskellä ei mitään. Puhelimista katosi kenttä, eikä edes linnunlaulua kuulunut.

Tämän kaiken yksinäisyyden keskeltä kuitenkin löytyi yksi pieni omakotitalo. Jos haluaa asua rauhassa, täältä voit löytää sellaisen paikan. Ajoimme koko laakson halki ja lähdimme kiertämään vuoriston toiselle puolelle. Muutaman risteyksen ajoimme pitkäksi ja välillä jouduimme kysymään neuvoja minne kuuluisi mennä, mutta kaikki tämä on tärkeä osa seikkailun luonnetta.

l

Laakson ja vuorten jälkeen koitti vielä muutama pieni kylä. Tulimme T-risteykseen, josta toinen olisi viennyt Pohjois-Connemaraan, mutta kello alkoi olla iltapäivän puolella sen verran pitkällä, että säästämme sen mahdolliseen toiseen reissuun. Vielä tällä saarella nimittäin riittää nähtävää.

Vuoret katosivat yhtä nopeasti kun olivat tulleet. Ajoimme Connemaran laitamilta valtatietä Galwayhyn, jossa saimme vielä satamakierroksen ja lähialueen esittelyn, ennen kotiintuloa. Päivä oli pitkä ja samalla erittäin antoisa. Näkemämme maisemat olivat sellaisia, että yksikään meistä ei osannut kuvitella että Irlannissa voisi olla tällaista. Kaikki mahdollinen samalla alueella ja yhdellä kertaa nähtävissä. Emmekä tiedä, mitä kaikkea tällä maalla on vielä annettavana.

Se selviää ainoastaan lähtemällä ja kokemalla.

Reittimme:

Spidel - Carna-Roundstone-Ballyconneely-Clifden-Letterfrack-Cong-Headford-Galway-Barna-Moycullen-Spidel

270km

Jälkituotantoa

Suoritan täällä ollessani vielä muutamia koulun kursseja. Alla olevan video kuvasin vain muutamaa päivää ennen lähtöä ja nyt vapaa-ajalla olen saanut sitä vihdoinkin työstettyä. Harjoituksen tehtävänä oli ottaa Adoben After Effects haltuun ja tehdä muutamia efektejä.

 Seuraavana on tiedossa 3D-tehostetuotanto. Siitä enenmmän myöhempänä.  

 Video saataa sisältää jälkikäteen lisättyjä efektejä.